Pieniä mietteitä kulttuuritapahtumille esteettämyydestä

Kuten usea lukijoista varmasti tietää olen viimeiset kaksi vuotta ajellut tällaista pyörällistä jakkaraa. Olen koulutukseltani äänimies ja kiitos äitini olen saanut olla miltei koko ikäni tekemisissä erilaisten vammaisten ihmisten kanssa. Siksi olen aina pitänyt tärkeänä, että kaikilla tulee olla mahdollisuus osallistua kaikkeen tähän , jota me ihmiset täällä touhuamme. Esteeksi ei saa muodostua fyysinen tai psyykkinen erillaisuus vaan kaikilla pitää olla mahdollisuus osallistua yhdenvertaisena oli kysymys sitten normaalista yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, kulttuuritapahtumista tai vaikka digitaalisista palveluista.

Itselläni saavutettavuutta rajoittaa jakkaran lisäksi näkökyky. Toinen silmäni on hyvin hoidetun diabeteksen ja onnistuneen kaihileikkaukseen myötä sokea eikä tuon toisenkaan näkökyky ole haukan luokkaa. Olen noin 170cm pitkä. Sattuneista syistä minulla ei ole mahdollista nousta seisomaan ja tarkastella tätä kaikkea keskiverto ihmisen katseen tasalta vaan voin tunnustaa. Katseeni vaeltaa usein keikoilla edessäni olevien kansalaisten perseissä. Koska silmäni ovat noin120cm korkeudella, minulle ei useinkaan tarjota muita vaihtoehtoja. Monasti useissa kulttuurilaitoksissa pyörätuoleille varatut paikat on asetettu takariviin. Tämä on ymmärrettävää, jos tapahtumapaikalla on nouseva katsomo. Tällöin jopa tuolissa istuvalle on mahdollista taata esteetön näkyvyäisyys esiintyjiin- Mutta mitenkäs jos tarjolla on permantopaikkoja tasamaalla?Kaikkein helpoimmalla tämän kokemuksen voi havainnollistaa kiinnittämällä seinään paperilapun, pyytämällä eteesi seisomaan kolme ihmistä, istumalla itse alas ja näin pyrittävä lukemaan mitä lapussa lukee. Vielä kun juottaa nämä edessä seisovat humalaan ja pyytää heitä tanssahtelemaan koe on miltei valmis. Kokeen voi viimeistellä sitomalla itsensä kiinni tähän jakkaraan , jonka jälkeen huomaat, että yllättävän paljon joudut keskittymään siihen, ettei nuo humalaiset ystäväsi kopsahda syliisi.

Pyörätuolissa istuvaa ei tuolloinkaan ole toivottua asettaa eturiviin, jännitysmomentti on ja pysyy, sillä horjuu se humalainen kansa myös tarvittaessa istuvan niskaan. Toisaalta olisi varsin hyvä, jos voidaan olla varmoja ei ainoastaan näkyväisyydestä, mutta myös kuulokuvasta. Kas kun yleisesti kulttuurinautintoja voidaan pitää audiovisuaalisina kokemuksina. Olen kiertänyt erilaisia keikkapaikkoja niin Suomessa kuin pitkin Eurooppaa, mutta vastaan ei ole tullut vielä kovinkaan montaa paikkaa, jossa esteettömyys asiat olisi aivan oikeasti otettu huomioon. Esteettömyys ei mielestäni tarkoita vain invavessaa ja mahdollista hissiä portaikon ohi vaan sen voidaan pitää sisällään niin saavutettavuus kuin aivan pienet huomiot. Sen että sinut aivan oikeasti toivotetaan tervetulleeksi aivan kuten kuka tahansa kävijä. Ei se haittaa, vaikka oletkin tuollainen "vamppi". Vaikka EU:sta ja sen tarpeellisuudesta voidaan olla montaa mieltä, on se säädöksineen tuonut Suomen kulttuuritapahtumien saavutettavuudessa pysyvän muutoksen kohti sitä, jollaisena asioiden tulisi länsimaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa ollakin. Toki aina on parantamisen varaa, mutta suunta on oikea.

Tampereella 2017 järjestetty kaupunkifestivaali Lost In Music teki käymistäni kotimaisista festareista poikkeuksen. Festivaali julkaisi kotisivuillaan festari kävijän esteettömyys oppaan. Oppaassa oli neuvottu niin esteettömät sisäänkäynnit kuin sen miten ravintolapalvelut kuin WC:t olivat käytössä. Usein esteettömyydrllä tarkoitetaan erityisiä järjestelyitä vammaisille ihmisille. Näin ei todellakaan tarvitse olla. Se että ihminen on vammainen ja istuu jakkaralla ei tarkoita mitään erityistä. Meitä ei tarvitse kytätä 24/7 ja huomioida joka perkeleen silmänräpäystä. Itse olen ihmisenä sen tyyppinen, etten edes kaipaa ulkopuolista apua vaan teen asiat mieluusti itse niin kauan kuin pystyn. En halua passivoitua ja heittäytyä täysin ulkopuolisen avun varaan. Ulkopuoliseksi avuksi lasken niin hoitohenkilökunnan tai henkilökohtaiset avustajat. Minulle riittää vai se pieni ajatus huomioiduksi tulemisesta. Tieto siitä, että apua on tarvittaessa saatavilla, jos en suoriudukaann.

Periaatteessa jos tapahtumapaikalla on runsaasti tilaa, ei ole lainkaan huono idea rakentaa ylimääräistä koroketta pyörätuolissa istuville. Toki tämä edellyttää ylimääräisiä lavarakenteita ja ajoluiskaa tuolle korokkeelle. Kas kun rappuset ovat aina este pyörätuolissa istuvalle. Olen jo pitkään ihmetellyt, miksi Tampereen Klubin salin takaosassa olevalle valmiille korokkeelle ei ole tehty luiskaa pyörätuolissa istuville. Ja kas kun meitä on kyseisen keikkapaikan asiakaskunnassa paljon. Onhan kyseessä kuitenkin tamperelaisten rock-klubien Audi ja yhtälailla se jalan maan kamaraa yallustava kiipeää sitä luiskaa pitkin. Eikä kyseinen rakennelma juurikaan verottaisi tiloissa vuokralla olevan yrittäjän lompakkoa. Parhaassa tapauksessa tilaa hallinnoiva kaupunki saattaisi osallistua panoksellaan tarvittaviin muutostöihin.

Toinen miellyttävä tamperelais festivaali oli hyvän ystäväni organisoima Tampere Punk Fest Lielahden Kuivaamolla. Kaveri kertoi tapahtumasta jo varhaisessa vaiheessa. Lipunmyynnissä oli eräs erityinen piirre. Pyörätuolissa istuvan lippu oli 0€ kun taas normaali kahdenpäivän lippu oli 40-50€. Huomautin toki järjestävä osapuolelle, että kannattaa olla varuillaan. Ajatuksena kaunis, mutta tuollaiset tempaukset saattavat asettaa omat pienet lisähaasteet tapahtumajärjestäjälle. Kaikki pyörätuolissa istuvat eivät liiku yksin vaan mukana saattaa kulkea myös avustaja. Kaveri lupasi ottaa huomioon esille tuomani saavutettavuuteen liittyvät haasteet ja mielestäni lopputuloksena oli olosuhteisiin nähden erittäin onnistunut tapahtuma. Kuivaamo tapahtumapaikkana vanhana tehdashallin asettaa pieniä saavutettavuuteen liittyviä ongelmia. Koska varsinainen sisäänkäynti tapahtuu toisesta kerroksesta pitkien metallirappusten päästä, ja koskapyörätuoleille varattu sisäänkäynti tapahtuu hallin toisesta päästä, on yksin pyörätuolilla matkustavan hyvä ottaa yhteys tapahtumajärjestäjään niin, että mahdolliset kulkemisen liittyvät järjestelyt voidaan ennalta sopia.

Eräs miellyttävä pienempi festivaali oli 2018 järjestetty rautalankamusiikkiin keskitty vä Viikinsaaren Maihin Nousu. Osittain miellyttäväksi homman teki se pieniele, että festivaalin johtajiin lukeutuva henkilö tuli miltei heti saareen rantauduttuani kädestä pitäen tervehtimään, toivottaman tervetulleeksi ja kertoi vielä kulkemiseen liittyvät erityisjärjestelyt. Lopuksi hän toivotti hyvää festaria ja lupasi hoitaa jos mieleeni tulisi vielä jotain erityistä. Tuo kohtaaminen jäi positiivisena mieleeni. Vaikka festivaalipaikan saavutettavuus laivamatkoineen ja pitsihuviloineen asetti pieniä haasteita, kuten kulku päätapahtumapaikka ravintolaan kävi esiintyjien takahuoneen kautta, oli jo pelkkä ajatus festivaaliorganisaation edustajan tapaamisesta miellyttävä. Itse festarilla en havainnut kuin pari muuta ”panssarivaunukuskia.”

Olen ammatiltani äänimies. Olen opiskellut alaa erilaisissa kouluissa lähes 9 vuotta. Tosin valmistumistani viivästytti erilaiset opiskeluaikanani tehdyt työt. En ole koskaan erityisemmin pitänyt koulunpenkillä istumisesta, vaan olen pitänyt käytäntöä parhaana oppina. Siksi vietetty aika koulussa oli tärkeää harjoitusta koulun mahdollistamien resurssien ja sen luomien verkostoitumisen kautta. Nykyaiksisen äänentoistokaluston toimintaperiaatteena on tuottaa koko katsomolle yhtäläinen auditiivinen kokemus. Käytännössä tämä tarkoittaa, että konserttikokemus on yhtäläinen kaikkialla katsomossa. Lisäksi useat keikkapaikat on suunniteltu niin, että kuuntelukokemus on yhtäläinen olipa sali tyhjä tai täysi. Tai niin ainakin 2010-luvun maailmassa voisi kuvitella. 

Teknisenhenkilökunnan koulutus on mennyt huimia harppauksia eteenpäin. Vielä parikymmentä vuotta sitten useat äänityötä ammatikseen suorittavat henkilöt olivat muusikoiden pystymetsästä mukaan raavittuja kavereita, joiden tärkeimpinä meriittinsä voitiin pitää hyvää viinapäätä ja rajatonta taloudellista luottoa. Noiden legendaaristen hahmojen koulutus perustui "kiertokoulun". Ei mitään pois heidän saavutuksistaan. Valtaosa niistä opituista nikseistä, joita hyvään ja tasokkaaseen äänityöhön liittyi. oli opittu perimätietona ja tuota tietämystä oli hiottu käytännön kokemuksen kautta. 1990-luvun laman myötä Suomeen alettiin rakentaa aivan uutta koulutus suuntaa. Koska viestintä oli hienoa ja koska kaikki halusivat olla tekemisissä median kautta, joka ikiseen kyläpahasen perustettiin jonkinlainen mediakoulu. Koska jo ennen tätä viestintä- ja media-alan osaajista oli huutava pula, ei näihin kouluihin ollut osaavia opettajia.

Nykyään tilanne on jo parempi. Valtaosa niistä kunnan isien rahapulassaan perustamista höpöhöpö-kouluista on sulkemut ovensa ja koulutukselle on asetettu järkevät raamit ja tavoitteet. Toki niin mediaassistenttejä kuin medianomeja valmistuu yhä enemmän kuin on alan töitä. Mutta toki tämä ylitarjonta on tehnyt sen, ettei bändien mukana kierrä läheskään niin paljon niitä ummikkoja. Lisäksi myös ne oppilaitoksissa opettavat hipit ovat pätevöityneet niin opettamansa aineen kuin kasvatustieteen saralla. 'Toki jo ennen 90-luvun lamaa Suomesa koulutettiin ammattilaisia esittävien taiteiden teknisille aloille, mutta kovasti harvoin "maisterisniestä" pikkubändin nuppien takana teutaroi. Eikä sen puoleen. Vaikka teknisen henkilökunnan osaaminen alkaa olla huippuluokkaa, tulee aina välillä törmättyä suorastaan aloittelijamaisiin mokiin ja hiihdän kotiin raivoissani.

Näin palopuheeni lopuksi haluan nostaa ylös näitä jo mainitsemiani keikkapaikkoja ja festareita tai sitten vaan mestoja, joissa on hyvä meno ja meininki.

• Lost In Music 2018
• Tampere Punk Fest 2017
• Viikinsaaren Maihinnousu
• Klubi / Pakkahuone
• Vastavirta-klubi

Otteita tosielämästä

Sananen erilaisten vammaispalveluiden kilpailutuksesta

Heinäkuun 2. Päivä Suomi pelasi koripallon EM-karsintattelun Islantia vastaan. Minun oli tarkoitus mennä seuraamaan tuota ottelua Hartwall Areemalle Helsinkiin työporukalla. Olin ostanut junaliput jo viikkoja aikaisemmin. Taksilaki uudistui 1.7.2018. Tämä uudistus toi mukanaan uuden tilausjärjestelmän, jonka käyttöön otossa on ollut järkälemäisiä ongelmia. Muun muassa asiakkaiden puhelut eivät ole menneet läpi ja kuljettajat kantamaan mukanaan kolmea matkapuhelinta. Yhtä omaa, yhtä josta he tilaavat ja johon vastaanottavat eri järjestelmistä tulevia tilauksia. Vaikka ongelnat loistavat kilometrien päähän on kuljettajia erikseen kielletty puhumasta asiasta..

Kävin aikaisemmin tuona samana päivänä fysioterapiassa. Koska Fysioterapia on Kelan korvaamaa kuntoutusta Kela korvaa myös siihen liittyvät matkat. Kelan korvaamiin matkoihin käytössäni on tuttutaksi oikeus eli voin tilata matkat yhden ja saman taksin kautta. Kela-kyydit ja ns. Sote-kyydit tilataan eri numeroista. Uudistuksen jälkeen olin jo etukäteen kuullut, että tilauksien tekemisessä ja vastaanottamisessa on suuria vaikeuksa. Koska Tämä ilta oli itselleni tärkeä ja luotin hyvin tuntemaani ja kuljetukset luotettavasti ja 100% varmasti hoitavaan taksiyrittäjään hoidin tilauksen suoraan tämän kuljettajan kautta. Tilaus tehtiin 12.40 ja 14.06 välisenä aikana, jolloin itse olin todistettavasti jumpalla. Kun olimme palaamassa kotiin, kuljettaja kertoi, että tilaus on soitettu, mutta se on mennyt yleiseen jakoon eikä tilauksen tehnyt taksiyrittäjä voinut ajaa kyseistä tilausta. Normi setti. Näin käy välillä, sillä enhän omaa tuttutaksioikeutta. Tässä vaiheessa minulla oli täysi luotto, että ehtisin junaan johon minulla oli liput. 

Pääsin kotiin, jossa söin hieman myöhäisen lounaan ilomielin sillä tulisinhan iltapäivästä matkustamaan vielä katsomaan huippu koripalloviihdettä yäpötäyteen Hartwall areenaan. Kentällä tultaisiin näkemään suuresti arvostama suomalainen koripallo tähdistö. Kokemuksena tuo ottelu olisi korvaamaton. Työnantajani oli saanut otteluliput käsittääkseni yhteistyökumppaninsa kautta.

Syötyäni vaihdoin päälle eniten arvostamani pelaajan Lauri Markkasen pelipaidan. Markkasta ei tulevan kauden jälkeen tuskin tullaan enää näkemään suomen kamaralla edes maajoukkue tehtävissä. Jo tulokaskausi näytti lupaavalta. Kello lähestyi kolmea. Siirryin talomme ala aulaan odottamaan pian tulevaa taksia. Fiilis oli nousussa. Tulisinhan pian näkemään huippu korisya j vielä paikan päältä aivan parhailta paikoilta. Tätä ei pyörätuolissa istuva tulisi aivan päivittäin näkemään.

Kello 15:20 aloin jo hieman huolestua. Koska tuo tuttu taksari tiesi että junani lähtisi 16.04. Hieman jännitti tulisiko tuo vieras auto ajallaan ja olisiko kyseessä joku yhdistelykyyti, jossa joku iäkäs rouva saatettaisiin Haka-Apteekkiin Hervannasta, miltei kauppakeskus Duon takapihasta. Vitutus jo hieman valmiiksi nousi. Ei siksi, että tämän rouvan olisi toki päästävä asioilleen, mutta tähän yhdistelyyn kuluisi aivan älyttömästi aikaa, eikä yhdistely toisi kenellekään säästöä pennin latia. Kaiken lisäksi tuosta ei olisi innoissaan kukaan. Ei kuljettajat eikä asiakkaat. Sitä ei kyettäisi perustelemaan edes luontoarvoin.

Kello 15.30 tutun taksifirman auto kaarsi pihaan toimittaen naapurini Kotiin. Kuskin kanssa ihmeteltiin yhdessä, miksei luvattua kyytiä ollut tullut minua hakemaan. Samalla todettiin, että tarvitavalle kyydille olisi jo kiire. Hervannasta ajaa Rautatieasemalle noin 20 minuuttia. Soitin vielä toiselle kuljettajalle, joka koordinoi kyseisen taksiyhtiön kuljetuksia, että sopimamme tilaus olisi varmasti mennyt perille ja että auto olisi tulossa. Kyseinen koordinaattori itsekin ihmetteli miksei minua vielä ollut haettu. Kaiken piti olla kunnossa. Minulla oli vieläkin 100% luotto tähän kuljetusyhtiöön. Olihan se koko Tampereen seudun vanhin invataksipalveluita välittävä yhtiö, eikä se aivan turhaan toiminut muun muassa erään kuntoutus laitoksen kuljetus palveluita tekevänä yhtiönä. Kyseiset kuljetukset hoituivat niin, että autot olivat yleensä ennemmin ajoissa kuin myöhässä.

Aikoinani koitin hakea sote-kyyteihin tuttutaksi oikeutta samoilla lääkärin ja fysioterapeutin lausunnoin, jolla Kela oli myöntnyt tuttutaksi oikeudet. Olin jo åitkään käyttänyt tuon saman taksiyrittäjän palveluita, sillä toisin kuin nämä teennäisesti luodut erillaiset julkiset tilausjärjestelmät, tämän taksiyhtiön suorat puhelin numerot vastasivat 24/7 periaatteella. Kyyti oli aina varma kun niin sovittiin. Olen ammatiltani äänimies. Olen toiminut erilaisten esiintyvien artistien kanssa . Julmimpia tapauksia oli eräs japanilainen HC-orkesteri , jonka mukana eräs kyseenalaista mainetta kantava, etäisesti moottoripyöräilyyn liitetty parrakkaiden setien kerho tuli äänimiehen seläntaakse varmistamaan, että noilla yakuzaan liitetyillä heimoveljillä on kaikki varmasti hyvin. Siinä sitten tuskanhiki ohimolla teet töitä ja toivot , ettei tule virheitä. Noissa tapauksissa ei kannata alkaa tarkistelemaan onko tuo kotelossa ollut mutka oikea vai ei. Virheistä on kannettava vastuu. Myös paljon seuraamassani urheilulajissa, koripallossa käsi nostetaan aina virheen merkiksi ja tehdystä virheestä kannetaan vastuu. Tietyissä tapauksissa se on tehtävä nyt eikä huomenna.

Vaan miten toimii tämä julkisin varoin toimiva Kuljetustenohjauskeskus ja Tuomi Logistiikka. Koska taksia ei kuulu ja kiire alkaa painamaan, päätän yrittää soittaa Kuohkeen itsekin. Vietän puhelimessa yli 45 minuuttia saamatta yhteyttä tähän keskukseen. Aina kun puhelu miltei 15 minuutin jonottamisen ja läpeensä ärsyttävän jomotusmusiikin kuuntelun jälkeen tuntuu yhdistyvän puhelu katkeaa ja linja tuuttaa varattua. Keskukseen ei saa yhteyttä. Tilauksia voi tehdä vain sähköpostilla tai tekstiviestein, mutta kuinka tämän tekstiviestipalvelun välityksellä kysytään tuleeko mulle taksi nyt vai joskus toiste? Sitä ei kerro kotiinlähetetty paperinippu eiä tämä läpeensä ärsyttävä ääninauha puhelinvastaajassa.

Vihdoin 16.15, 10 minuuttia junani lähdön jälkeen. pihaan kaaartaa taksi. Kuljettaja pahoittelee myöhästymistään silllä kyseessä on yhdistelykyyti. Selitän kuljettajalle tilanteen, että ei taida olla enää kiire. Juna meni jo. Kysyin, kuljettaisiko hän minut suoraan Hartwall Areenalle, johon olin matkustamassa. Kuljettaja oli suostuvainen, olihan virhe sekeästi tilauusta vastaanottaneessa kuljetustenohjauskeskuksessa. Koska kyydissä oli jo kaksi kotiinsa pääsyä odottavaa asiakasta, kuljettaja kertoi, että meidän oli kuljetettava heidät ensin moottoritien alkupäässä sijaitsevaan lähiöön. Vielä nyt näyttäisi hyvältä! Saattaisin sittenkin vielä ehtiä otteluun. Kiirettä tosin pitäisi.

Uuden taksilain ja erilaisten kilpailutussääntöjen myötä takseilla on käytössä kuusi erillaista taksaa joilla kyytejä ajetaan. Kun kuljetettavana on pyörätuolissa istuva matkustaja näistä taksoista on mahdollista valita neljä. Taksikyytini hinta koostuu ajetuista kilometreistä ja avustuslisistä. Avustuslisät peritään, vaikka itse avustustyö ei kohdistuisi taksinkuljettajaan. Periaatteessa kuljettaja saa siis palkkansa siitä, että hän kiinnittää tuolin matkustajineen auton rakenteisiin, kuljettaa asiakkaan haluttuun osoitteeseen ja avaa perillä oven. Koska yhteiskunnan tukemiin Kela- ja Sote-kyyteihin liittyy asiakkaan osuudeksi jäävä omavastuuosuus, laskutus mutkistuu vielä hieman. Hieman sekava ja byrokraattinen systeemi, eikö?

Koska nämä taksat uudistuivat 1.7.2018 uuden taksilain myötä ja koska matka kohdistuu ns. sote-alueen ulkopuolelle,, auton kuljettaja on epätietoinen millä taksalla tästä jatketaan ja koska hän ei ole auton omistaja vaan renki, oli hänen saatava varmuus siihen ketä maksaa viulut. Soitimme kuljetustenohjauskeskukseen, johon pääsimme läpi suorilta, sillä olihan käytössä kuljettajien käyttämä punainen puhelin ja heille tarkoitettu erillinen numero. Kello läheni tässä vaiheessa uhkaavasti lukuja 16:45. Puhelimessa oli ilmeisesti Tuomi logistiikan palveluesimies. Noin kymmenen minuuttia kestäneen puhelun aikana tämä päälimmäinen rahakirstun vartija keskittyi vain kiistämään, ettei mitään virhettä ollut tapahtunut ja olihan nyt löydettävä syyllinen. Tilanteen ollessa niin sanotusti päällä minua asiakkaana ei voisi vähempää kiinnostaa järjestelmässä olevan virheen etsiminen vaan kyytini perille pääsy. Koska maksajasta ei tullut selvyyttä kuljettaja kyyditsi minut takaisin Hervantaan, jossa televisiosta seuraten näin osan tuosta ottelusta. Samalla saattoi kumoutua tilkka erittäin kuivaa suomalaista vallkoviiniä. Olin täynnä pyhää vihaa ja puhdasta raivoa. Talomme henkilökunta on jälkeenpäin todennut, ettei ole nähnyt minua koskaan niin vihaisena jaettei siinä enää ihan hirveästi tehnyt mieli tulla kyselemään onko kaikki ihan kivasti. En suuttuessani ole agressiivinen, mutta ärräpäät saattavat sinkoilla..

käyn dialyysissä kolme kertaa viikossa, koska omat munuaiseni eivät toimi. Hemodialyysi on leikkisästi verrattu marato-juoksuun. Se vie tavan harrastajalta suunnilleen yhtä kauan ja arviolta yhtä paljon prosessim aikana tapahtuu aineenvaihdunnallisesti. Maratonia kolme kertaa viikossa. Hemodilyysin aikana verta kierrätetään keinomunuaisen läpi. Verta palaa ja poistuu elimistöstä noin 300ml/minuutti tahdilla. Näin neljän tunnin aikana keino munuaisen kautta virtaa 80 litraa verta. Näille käynneille on kaksi lopetustapaa. Onnistunut elinsiirto tai hauta. Leppoisaa touhua siis. Itse dialyysi ei satu, mutta usein sen jälkeen on kovasti väsynyt olo. Henkisesti on tuo lysti melko rasittavaa joten nuo melko harvoin tapahtuvat kodin ulkopuolelle suuntautuvat "vapaa-ajan" matkat nousevat arvoon arvaamattomaan.

Tiistaina 3.7.2018 oli taas dialyysipäivä. 6.50 kello soi. Ripeät aamutoimet, lääkkeet, vaatteet päälle jakkaralle nouse ja aamiainen klo 7.30 Kuppi kahvia ja pari ipää 7.40 pihassa odottaa taksi joka ajaa minut AYSin E-rakennuksen alaoville 8.00 kirjaudun sisään munuaissairaalan potilastietojärjestelmään. 8.20 minut liitetään dialyysikoneeseen Siinä pistosten aikana vaihdamme tutun dialyysihoitajan kanssa kuulumiset. Hän hieman ihmettelee kuika viileästi kykenen suhtautumaan tapahtuneeseen. Sisälläni kiehuu. Tosin viileyteen vaikuttaa osin se , että jokainen ylimääräinen liike muistuttaa, että suoniisi on hetki sitten pistetty kaksi neulaa. Hieman tämän jälkeen koitan soittaa Tuomi logistiikan palveluesimiehelle, saamatta tähän yhteyttä. 

Kello on 8.50 Koitan soittaa henkilöliikenneinsinöörille. Selvitän hänelletapahtumien kulun. Tämä mies toteaa, ettei hän normaalisti yoimi asiakas palautteiden kanssa. Totean ykstuumaan, että joo-o, tulen kirjoittamaan tästä julkisuuteen. Voitte nyt keskuudessanne tehdä päätöksiä ja omilla toimillanne vaikuttaa missä valossa tuon asian julki. Kummasti vaikutti asian käsittelynopeuteen. Puhelu päättyy. 

Noin puolta tuntia myöhemmin tämä insinööri soittaa takaisin. Asiani on otettu tarkempaan käsittelyyn.Tämä inssi on todella ymmärtänyt tilanteen vakavuuden ja ilmeisesti hänen ylläpitämäänsä järjestelmää tutkitaan nyt huolella. Puhelutiedot keskukseen kirjataan ylös. Pyrin parhaani mukaan kertomaan koska ja mistä numeroista on soitettu. Puhelu päättyy. Jokunen tovi myöhemmin myös palveluesimies soittaa. Kertaan vielä kerran tapahtumasarjan. Vituttaa oikein urakalla. Olen samalla kytkettynä dialyysikoneeseen. En epäile hetkeäkään etteikö kaikille siinä hoitohuoneessa käynyt selville, mitä edellisenä iltana on käynyt ja missä mahdollinen vika löytyisi. Kertasin palveluesimiehelle myös minulle kyydistä koituneet taloudelliset tappiot. Nainen lupaa jo nyt, että kaikki kulut, joista minulla on esittää kuitti, korvataan. Ongelmana on, että tuosta pelistä en kykene esittämään minkäänlaista kuittia. Olisihan se ollut yhteistyökumppanin tarjoama tapahtuma. Selvitän naiselle, kuinka minulta on hakemuksesta ja lääkärin lausunnoista huolimatta evätty oikeus tuttutaksiin, vaikka samoin perustein homma on Kelan osalta mennyt läpi. Jälkeenpäin olen miettinyt, että hakemukseni on hylätty, koska todistuksen kirjoittajana on neurologian ylilääkäri joka toimii yliopistollisen keskussairaalan ylilääkärinä, väitellyt mies by the way, eikä jonkun kunnallisen terveysaseman yleislääketieteen kandi. Heillä lienee vissi ero?

Puheluiden jälkeen dialyysihoitaja tulee mittaamaan verenpaineeni. Hieman koholla. Hassu homma. Palveluesimies palaa myöhemmin iltapäivällä asiaan. Puhelun aikana hän selventää tapahtumien kulun. Hän toivoo että kaikesta huolimatta olisin jatkossakin heidän asiakkaansa ja muuta koulunpenkillä palvelualojen ammattilaisille opetettua korulausetta. Kas kas. On hieman sama kuin Alkon myyjä pahoitttelissi Koskenkorvan katkeraa makua, mutta toivoisi asiakassuhteen jatkuvan. Noh jos Kossua haluaa, ei sitä Suonessa S-marketista saa. Sana pätee sote-matkoihin.

Tietotekniset instrumentit

Olen syntynyt vuoden 1980 joulukuussa eli kuulun siihen sukupolveen, joka on kasvanut aikuisikään tietoliikennevälineiden kehittyessä samaan tahtiin. Jonnet eivät omaa minkään laista tietoisuutta siitä, mitä oli ensimmäiset kotitietokoneet, mitä olivat silloiset ohjelmistojen lataus ajat tai kuinka nopeaa oli ensimmäisten tietoverkkoihin verrattavissa olevien järjestelmien siirtonopeudet. Joo joo. Vanha setä muistelee-

Amstrad CPC 464

No kaikesta huolimatta sain ensimmäisen tietokoneeni Amstrad CPC464 Ollessani ala-aste ikäinen. Perheen nuorimmille kerrottakoon, että ala-aste on se sama asia, jota vuoden 2018 koululaitoksessa sanotaan alakouluksi. Koska kaikilla kavereilla oli kilpailevan yrityksen, Commondoren C64-koneet aloin jo tuolloin harrastaa pientä ohjelmointia. Saatavilla ei ollut kovinkaan paljon valmiita pelejä, mutta kirjaston tietokonelehdissä julkaistiin koodilistoja, joita kopioimalla merkki merkiltä kukin lehden lukija saattoi kopioida itsellen pelejä. tosin kun olit kirjoitellut useita tunteja kieltä jota hädintuskin ymmärrät, saattoi tuo kirjaston lehti kärsiä tuta, kun koodi ei toiminut halutulla tavalla. Harmitusta lisäsi tietysti järjestelmässä ollut pieni klikki, ettei jo kirjoitettua koodia onnistunut tallentamaan jos se sisälsi virheitä.

Ei mennyt kovinkaan pitkään, kun perheemme tietokone päivittyi, kiitos vain äidin työskentelyn aikuisopettajana, kertaheitolla monin kerroin nopeampaan 486-prosessorilla varustettuun "tehomyllyyn". Ei tuollakaan kuuhun vielä lennetty, mutta mahdollistihan tuo jo graafisen käyttöliittymän, tekstinkäsittelyohjelmiston ja pasianssin. Elettiin siis aikaa jolloin käyttöjärjestelmänä oli MS-DOS 6.0 ja Windowsin versio numerona komeili 3.1.

Vuosien myötä konekanta kotitaloudessamme päivittyi ja Koneeseen asennettu modeemi mahdollisti ulkomaailman kanssa kommunikoinnin. Vielä tuolloin internet oli sana, jota käytettiin vain yliopistojen välisestä tietoverkosta ja me tavan tallaajat toimimme BSS-sähköpostipurkeissa. Noista ASCII-pohjalla toimivista järjestelmistä oli mahdollista imuroida itselleen tiedostoja ja käydä keskusteluja toisten käyttäjien kanssa. Jos purkin omisti joku suuri toimija oli keskusteluja mahdollista käydä useiden käyttäjien kanssa realiaikaisesti. Synkkä varjopuoli näissä purkeissa oli valtavat puhelin laskut. Näihin purkkeihin näet soitettiin modemilla ja yhteys oli oltava auki niin kauan kuin asiointi kesti. Koska modemiyhteys edellytti lankapuhelin yhteyttä ja kovasti harvalla kotitaloudella oli mahdollista ostaa kahta puhelinosuuskunnan osaketta(lue hommata liittymää) kovin usein lataukset keskeytyivät, kun joku perheenjäsen ystävällisesti nosti puhelimen luurin. Yhteys katkesi kun luuri laskettiin. Meni melko pitkä aika, ennen kuin joku finni otsassa komeillut, silmälaseilla varustautunut  ja hammasrautoja imeskelevä nuorehko mieshenkilö aiheesta harmistuneena onnistui ohjelmoimaan modemin niin, ettei yhteys katkeaisi tangentin painuessa alas, vaan kukin tietokoneen käyttäjä voisi hallinnoida yhteyden muodostumista tietokoneeltakäsin.

Elettiin 90-luvun puoltaväliä, kun internet nykyisessä muodossaan alkoi rantautua myös kotitalouksien saataville. Olimme mukana ensi joukoissa. Koska olin jo varsin nuorena aloittanut koodaamisen, koin asiakseni alkaa itsenäisesti ja päätä seinään lyöden HTML:n opiskelun. Apunani oli monen muun ikätoverini lailla Mikrobitissä julkaistu juttusarja HTML:n perusteista. varsin nopeasti otin haltuun perustaidot ja aloin ylläpitää edustamani urheiluseuran. nettisivuja. Koska intoa vielä tuohon aikaan riitti, eikä koodinvääntäjiä liiemmälti ollut, päädyin ylläpitämään myös Hiihtoliiton Varsinais-Suomen sivuja. Olin mukana työryhmässä, joka teki valtakunnallisen suunnitelman hiihtoseurojen ja hiihtoliiton nettisivujen pohjaksi. Näin miltei 20 vuotta myöhemmin voin ilokseni todeta, että tuo suummitelma on yhä käytössä.

Koska tietotekniikka on ja oli lähellä sydäntä, harrastin kesäisin suunnistusta ja talvisin hiihtoa ja koska Suomen etevin tuloslaskentaguru Kokkens on lähtöjään samasta seurasta, Mynämäen Suunnistajat -52, päädyin Kokkenssin oppiin ja varsin pian nykyjään suunnistuksen tuloslaskenta standardi Pirilän tuloslaskentaohjelmistot tulivat melko tutuiksi. Myöhemmin tein tuloslaskentaa lähinnä edustamani hiihtoseuran Nousiaisten Alun järjestämissä kilpailuissa.

Noihin samoihin aikoihin 90-luvun lopulla sain ensimmäisen matkapuhelimen, läpällisen Motorola:n. Tuon kyseisen yksilön päätin aivan ensitöikseni hukuttaa sanan varsinaisessa merkityksessä kotipihan sadrvesikaivoon.Tuolloin harrastin vielä aktiivisesti kilpahiihtoa. Olimme lähdössä Saariselälle ensilumileirille, johon tuo Motorola oli Stockan Hulluilta Päiviltä hankittu. Olin suurella ylpeydellä pakannut tuon puhelimen reppuni sivutaskuun, josta se oli ilmeisesti autoa pakattaessa pudonnut avonaiseen muoviputkesta tehtyyn kaivoon.

En tiedä mikä takuu tuon vettä pari päivää nauttineen yksilön korvasi, mutta se oli myös viimeinen amerikkalais valmistajan puhelin pitkään aikaan. Parin ruotsalaisen puhelimen jälkeen hairahduin useiksi vuosiksi Nokia-koukkuun. Eipä nuo niin hääppösiä vehkeitä ollut, mutta kun ei vielä parempaakaan ollut tarjolla.

2000-luvulle tultaessa urheilijanurani päättyi erään kauden päätteeksi todettuun ylirasitustilaan. Urheilulääkäri määräsi miehen harjoittelukieltoon ja tuo tauko on kestänyt aina näihin päiviin. Tosi mielessä tapahtunut harjoittelu oli johtanut pisteeseen, jossa lukio-opintojen saattaminen loppuun ei tuntunut mielekkäältä. Vuoden iltäpäiväkerhomsetänä vieetyn tuumaustauon jälkeen pääsin opiskelemaan esitystekniikkaa Pohjois-Karjalan ammattiopistoon Outokumpuun, jossa onnekseni törmäsin käyttäjänä ensimmäistä kertaa Applen valmistamiin tietokoneisiin. Tuolloin äänityöasemana toimi joku G3 tai G4 sukupolven Mac ProTools ohjelmistoineen. Opinnäytetyötäni tuolla työasemalla tehdessäni kävi kone enemmän kuin tutuksi.

2003 päätin jatkaa ääniopintojani maan kuulussa opinahjossa Tampereen Ammattikorkeakoulun Taiteen- ja Viestinnänosastoissa eli tuttavallisemmin TTVO:lla, jossa Macit kävivät entistä tutummiksi. Vuonna 2004 Applen julkistaessa ensimmäisen MacMinin päätin uudistaa kannettavan Windows kotikoneeni kerta heitolla valoisammalle puolelle. Jossain vaiheessa Mini vaihtui kannettavaan MacBookiin, kun koin G4 prosessorin käyvän liian hitaaksi.

NyKonekanta on noista päivistä uusiutunut tasaiseen tahtiin. Parin Pro Macin kautta työpöydällä komeilee nyt iMac, jonka ostin jokunen tovi sitten jolyain epätoivoiselta jobbarilta alle markkinahintojen. Ostopäätökseen vaikutti suuresti vanhassa MacPro:ssa melkein vuoden varastoinnin jälkeen ilmennyt vika joko muistikammoissa, erillisessä muistiriserissä tai emolevyssä. Jos joku haluaa selvitellä missä vika, on tuo kone noudettavissa tuosta minun eteisestä varsin huokeaan hintaan.

Tietokoneidrn lisäksi myös puhelimet ovat päivittyneet Kalifornian auringon alla kypsyneiksi. Varsin nopeasti 2008, kun Apple suuressa armossaan, julkaisi iPhone 3G mallin ja kun vielä silloin Sonera sai alkaa myydä tuota puhelinta Suomessa kytkyllä, vaihtui myös herra Vahteran käyttämä Nokialainen älypuhelimeen. Koska kytkynä ostettun puhelimen sopimuskausi kesti sen 2 vuotta ja Apple puski uutta puhelinta vuoden välein, olen tyytynyt hankkimaan uuden puhelimen vain joka toinen vuosi. Useimmat puhelimiista olen hankkinut operaattorin kytkykaupalla, mutta kaksi viimeisintä olen maksanut kerta maksulla.

Varsin pitkään olin sitä mieltä, etten tule tarvitsemaan tabletti-tietokonetta. Alkuun pidin sitä hippien hömpötyksenä, joita nuo liimatukat sivelevät kauluspaidat vaahdossa lattea ylihintaan litkiessään kahvilassa kofeiini päissään. En uskonut tabletin ikinä yltävän kannettavan tietokoneen suorituskyvyn tasolle, mutta toisin kävi. Olen nykyjään kahden iPadin omistaja. Tuosta vanhemmasta iPad Ministä en useista palvelusvuosista huolimatta suostu luopumaan, sillä onhan aina oltava varalaite, jos kuitenkin sattuu jotain. Alkuun käytin tuota Miniä myös töissäni digitaalisten miksauspöytien etähallintaan. Tuo laitos oli varsin osuva ja näppärä jo pelkän pienen kokonsa takia. Myöhemmin jo eläkkeellä ollessani ja näköni hieman heiketessä totesin kuten kaikkien vehkeiden kanssa, että kyllä iso on aina kivampi.


Toinen silmäni on sokea ja toisessakin näkökyky heittelee hyvin huonon ja haukkamaisen tarkan välillä. Kaikkien digitaalisten välineiden käyttö edellyttää varsin tarkkaa näköä. Tosin amerikkalainen laitetoimittajani AApple on kehittänyt avuksi Sirin ja Voice Overin. Nuo toimivat niin puhelimessa, tabletissa, Tietokoneessa kuin uusimmassa tuttavuudessani Apple Watchissa. Siri on noiden laitteiden ääniohjaus järjestelmä jolla voin sanella niin sähköpöstit, muistiinpanot ja kalenteri merkinnätkin. Voin Googlata verkosta Lauri Markkasen kauden pistekeskiarvon tai soittaa lähimpään pizzeriaan rullakebab tilauksen ja kaikki tämä selkeällä suomen kielellä.

Kuten voitte kaikesta tästä huomata on Apple minun joukkueeni, mutta siihen on varsin pätevät syyt. Koska olen kahlannut läpi harmaan kiven ja koittanut selviytyä Windows-maailman tietoturva sotkuista on Applen järjestelmien helppous lyönyt niin Linuxit kuin muutkin laudalta 10-0. Turha tulla vänkäämään että on meillä Unix puolella ja Apple on niin kallis kun nämä ovat oikeasti valmiiksi toimivia eikä tarvii alkaa väsäämään jotain perkeleen mista koodia ja uhraamaan aikaa säätämiseen.

Tämä tietotekniikan historian kertaus on pohjustuksena tulevaan eli kuinka tähän on tultu. Tämän lukemalla on ehkä helpompi hahmottaa miten helv--- ihmeessä tuo puolisokea sarjakuvahahmo kykenee käyttämään puhelinta, tablettia tai tietokonetta. Tästä jatketaan...