Muutamia mietteitä ulkopuolisesta avusta

En ehkä ole tyypillisimpiä ”vammaisia”, joita tulee vastaan katukuvassa. Olen viettänyt aivan tavallisen lapsuuden. Olen opiskellut ammatin ja työskennellyt kuin kuka tahansa. Toki jos aletaan harrastamaan välimerkki sukupuoliyhteyttä, olen ollut aikalailla erityisasemassa elättäessäni itseni tarkkaillessani muiden tuottamaa melusaastetta. Kuljen kylillä ja kaupungilla pääsääntöisesti yksin. Näin olen tehnyt aina. Myös ennen vammautumistani. Ulkopuolisen avun pyytäminen on osittain vaikeaa, mutta en sitä myöskään erityisemmin kaipaa. Toki vastaan tulee tilanteita, jolloin ulkopuolinen apu tulee tarpeen. Tämä allani oleva jakkara rajoittaa toimintakykyäni jonkin verran, mutta pääsääntöisesti pärjään kyllä yksinkin. Enemmän haasteita tuottaa rajoittunut näkökyky. On päiviä, jolloin silmäni toimivat haukan lailla tai on päiviä, jolloin tuntuu kuin maailmaa katselisi maitolasin läpu. En erityisemmin halua turvautua ulkopuoliseen apuun, sillä avun varaan turvautuminen olisi aivan turhan helppoa ja toisaalta olisin turhaan riippuvainen jonkun toisen menemisistä. Olen istunut pyörätuolissa parisen vutta. Käyn fysioterapiassa pari kertaa viikossa. Jo heti terapian alkajaisiksi tavoitteeksi otettiin yksin arjen tilanteista selviytyminen. Jakkara ei saa nousta esteeksi 2010-luvun maailmassa. Toki se nousee hidasteeksi idealistisessakin maailmassa, mutta pitäisin tätä ennemmin mahdollisuutena kuin uhkana,

Asun palvelutalossa ja olen nähnyt paljon ja monen näköisiä ihmiskohtaloita. Aina välillä tulee mieleen onko tuo kaikki tarjottu apu todella tarpeen. Varsin useasti nuo ihmiset tulisivat toimeen ilman tuota apuakin. Apua on varsin helppo pyytää, kun sitä on tarjolla joka lähtöön. Ja osasta noista ihmisistä tulee katkeria, koska nuo apuja tarjoavat eivät ole käytettävissä 24/7 vain ja ainoastaan sinua varten. Toki tässäkin asuinyhteisössä asuu monia, joiden toimintakyky on ajan myötä laskenut niin alas, että he kaipaavat apuja lähes kaikkeen. Toisaalta tapaa myös heitä, jotka sitkeästi jaksavat vain jatkaa. Räkä poskella kuin se eräs Lasse Viren Münchenissä vuonna papu ja kirves. Kaatui, nousi ylös ja lopulta pesi koko porukan. Temppu jota ainakin itse ihailen. Ei jäädä radan varteen surkuttelemaan kohtaloaan vaan tehdään se tavoitteen mukainen tulos. Toki on myös parempi olla realisti. kuin idealisti. On parempi tunnustaa oma rajallinen suorituskyky kuin jäädä surkuttelemaan menetettyä mitallia. Kuten se pessimistin kultainen sääntö sanoo:" Voitto ei ole aina tärkein, mutta miksi aina on oltava neljäs." Voittoja harvemmin saavutetaan ilman totista harjoittelua ja toisaalta voitto tuntuu aina maukkaammalta vastoinkäymisten jälkeen.

Toisaalta tässä maassa on nähty toisenlaisiakin sankaritarinoita. Kerran sankari , mutta kun kerran epäonnistut ja teet niitä sankaritekojasi epärehellisin keinoin, olet loppu ikäsi petturi. Tarkoitan tällä erästä pohjalaista hiihtäjää, joka piti yllä suomen hiihtomainetta vuosikymmenen, mutta saavutti petturin maineen yhdellä epäonnistuneella valinnalla. Tuon valinnan jälkeen oli kovin harva auttamassa tätä sankaria takaisin jaloilleen ja toisaalta se ajoi tämän sankarin lopulliseen ratkaisuun. Itsekin vielä tuolloin hiihdin kilpaa ja mietin eikö todella kukaan halua auttaa miestä mäessä tai mäen pohjalla. Apuja oli kyllä tarjolla mielin määrin rakennettaessa tätä sankaritarinan kulissia, mutta kun auttajaan kohdistuva hyöty katoaa, poistuvat myös auttajat. Ihminen on tässä mielessä varsin itsekäs. Miksi auttaa yhtään ketään, jos en itse hyödy asiasta mitenkään.

Olen ollut melkoisen onnekas. Olen onnistunut keräämään ympärilleni kavereita, jotka oikeasti välittävät ja tarpeen tullen auttavat, oli kyseessä sitten muutto tai aloittelevan Ikurilaisen rock-orkesterin keikka tamperelaisessa urheilupyhätössä. Apuja on saatavilla silloin kun sitä tarvii. En aina ole ollut se kaikkein mukavin seuramies. Suoraan sanottuna olen käyttäytynyt kusipäisesti, mutta nuo todelliset ystävät ovat toivon mukaan nähneet sen ilkeilyn läpi ja löytäneet ihmisen. Kolme vuotta Pohjois-Karjalassa opetti paikallisista ihmisistä piirteen, joka yhdistää kaikki Itä-Suomessa asuvat. Vittuilu on välittämistä. Jos savolaisesta samailusta riisutaan vittuilu pois, ei jäljelle jää kuin välimerkit.

Sinällään mielenkiintoista on ollut havaita, miten auttajien sosiaalinen status vaikuttaa auttamis intoon. Vahvimman statuksen omaavat ovat usein kaikkein nihkeimmin tarjoamassa apuaan. Ilmeisesti tämä johtuu suoraan siitä, ettei nämä pukuun ja skragaan sonnustautuneet, kiiltonahkakengillä varustautuneet, lajimme valiot pelkäävät epäonnistuvansa ja näin osoittavansa heikkoutensa. Usein auttaja edustaa jotain alempaa yhteiskunta luokkaa. Jotain, joka on jo osoittanut haavoittuvuutensa. Hyvin usein auttaja on itsekin asemassa, jossa hän itse tarvitsisi apua. Ilokseni olen saanut huomata, miten esimerkiksi maahanmuuttajat, pienten lasten vanhemmat tai iäkkäät kanssaihmiset ovat herkimmin auttamassa, kun olen kaupungilla kulkiessani ollut avun tarpeessa. Yhdessä selviytymisen kulttuuri on parhaiten iskostunut niiden mieleen, jotka ovat lähteneet kodistaan sotaa tai muuta kurjuutta pakoon. Auttamisen kulttuuri on paennut nuorten sukupolvien kasvatuksesta. Yhteiskunnan muuttuessa sairaammajsi ja yksilökeskeisemmäksi vanhat perusopit ovat kaikonneet. Vanhempani korostivat joskus nuinoin yhteisön hyvinvointia. Oli enemmän kuin luonnollista auttaa naapurin vanhaa tätiä ja pitää vaikka ovea auki tai käydä kylässä ja vaihtaa kuulumiisia kun taas nykypäivän jonnelle opetetaan pelkäämään naapurin setää. Sedät ovat perverssejä, eikä sedältä pidä ottaa vastaan mitään, sillä sedällä on kirottu mieli Toki noita setiä on aina ollut oemassa, mutta nyt nuo paskiaiset pilaavat myös niiden hyväntahtoisten maineen.

Koska auttaja voi periaatteessa olla kuka vain ja hänen fyysiset voimavaransa ja kykynsä auttaa voivat olla rajalliset saattaa avun vastaan ottamiseen liittyä suuriakin pelkotiloja. Mitä jos auttaja epäonnistuu? Mitä jos auttaja aiheuttaa toimillaan kipua? Mitä jos jokin käytössä olevista apuvälineistä särkyy? Mitä jos? Elämä on ikuisia riskejä, mutta en ainakaan itse näe syytä loputtomiin pelätä. Ainä voi tipahtaa kivi päähän ja that's it. Aina ei voi varautua pahimpaan. Näin toimiessa et enää kykene nauttimaan tästä kaikesta vaan huoli ottaa voiton.