Pieniä mietteitä kulttuuritapahtumille esteettämyydestä

Kuten usea lukijoista varmasti tietää olen viimeiset kaksi vuotta ajellut tällaista pyörällistä jakkaraa. Olen koulutukseltani äänimies ja kiitos äitini olen saanut olla miltei koko ikäni tekemisissä erilaisten vammaisten ihmisten kanssa. Siksi olen aina pitänyt tärkeänä, että kaikilla tulee olla mahdollisuus osallistua kaikkeen tähän , jota me ihmiset täällä touhuamme. Esteeksi ei saa muodostua fyysinen tai psyykkinen erillaisuus vaan kaikilla pitää olla mahdollisuus osallistua yhdenvertaisena oli kysymys sitten normaalista yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, kulttuuritapahtumista tai vaikka digitaalisista palveluista.

Itselläni saavutettavuutta rajoittaa jakkaran lisäksi näkökyky. Toinen silmäni on hyvin hoidetun diabeteksen ja onnistuneen kaihileikkaukseen myötä sokea eikä tuon toisenkaan näkökyky ole haukan luokkaa. Olen noin 170cm pitkä. Sattuneista syistä minulla ei ole mahdollista nousta seisomaan ja tarkastella tätä kaikkea keskiverto ihmisen katseen tasalta vaan voin tunnustaa. Katseeni vaeltaa usein keikoilla edessäni olevien kansalaisten perseissä. Koska silmäni ovat noin120cm korkeudella, minulle ei useinkaan tarjota muita vaihtoehtoja. Monasti useissa kulttuurilaitoksissa pyörätuoleille varatut paikat on asetettu takariviin. Tämä on ymmärrettävää, jos tapahtumapaikalla on nouseva katsomo. Tällöin jopa tuolissa istuvalle on mahdollista taata esteetön näkyvyäisyys esiintyjiin- Mutta mitenkäs jos tarjolla on permantopaikkoja tasamaalla?Kaikkein helpoimmalla tämän kokemuksen voi havainnollistaa kiinnittämällä seinään paperilapun, pyytämällä eteesi seisomaan kolme ihmistä, istumalla itse alas ja näin pyrittävä lukemaan mitä lapussa lukee. Vielä kun juottaa nämä edessä seisovat humalaan ja pyytää heitä tanssahtelemaan koe on miltei valmis. Kokeen voi viimeistellä sitomalla itsensä kiinni tähän jakkaraan , jonka jälkeen huomaat, että yllättävän paljon joudut keskittymään siihen, ettei nuo humalaiset ystäväsi kopsahda syliisi.

Pyörätuolissa istuvaa ei tuolloinkaan ole toivottua asettaa eturiviin, jännitysmomentti on ja pysyy, sillä horjuu se humalainen kansa myös tarvittaessa istuvan niskaan. Toisaalta olisi varsin hyvä, jos voidaan olla varmoja ei ainoastaan näkyväisyydestä, mutta myös kuulokuvasta. Kas kun yleisesti kulttuurinautintoja voidaan pitää audiovisuaalisina kokemuksina. Olen kiertänyt erilaisia keikkapaikkoja niin Suomessa kuin pitkin Eurooppaa, mutta vastaan ei ole tullut vielä kovinkaan montaa paikkaa, jossa esteettömyys asiat olisi aivan oikeasti otettu huomioon. Esteettömyys ei mielestäni tarkoita vain invavessaa ja mahdollista hissiä portaikon ohi vaan sen voidaan pitää sisällään niin saavutettavuus kuin aivan pienet huomiot. Sen että sinut aivan oikeasti toivotetaan tervetulleeksi aivan kuten kuka tahansa kävijä. Ei se haittaa, vaikka oletkin tuollainen "vamppi". Vaikka EU:sta ja sen tarpeellisuudesta voidaan olla montaa mieltä, on se säädöksineen tuonut Suomen kulttuuritapahtumien saavutettavuudessa pysyvän muutoksen kohti sitä, jollaisena asioiden tulisi länsimaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa ollakin. Toki aina on parantamisen varaa, mutta suunta on oikea.

Tampereella 2017 järjestetty kaupunkifestivaali Lost In Music teki käymistäni kotimaisista festareista poikkeuksen. Festivaali julkaisi kotisivuillaan festari kävijän esteettömyys oppaan. Oppaassa oli neuvottu niin esteettömät sisäänkäynnit kuin sen miten ravintolapalvelut kuin WC:t olivat käytössä. Usein esteettömyydrllä tarkoitetaan erityisiä järjestelyitä vammaisille ihmisille. Näin ei todellakaan tarvitse olla. Se että ihminen on vammainen ja istuu jakkaralla ei tarkoita mitään erityistä. Meitä ei tarvitse kytätä 24/7 ja huomioida joka perkeleen silmänräpäystä. Itse olen ihmisenä sen tyyppinen, etten edes kaipaa ulkopuolista apua vaan teen asiat mieluusti itse niin kauan kuin pystyn. En halua passivoitua ja heittäytyä täysin ulkopuolisen avun varaan. Ulkopuoliseksi avuksi lasken niin hoitohenkilökunnan tai henkilökohtaiset avustajat. Minulle riittää vai se pieni ajatus huomioiduksi tulemisesta. Tieto siitä, että apua on tarvittaessa saatavilla, jos en suoriudukaann.

Periaatteessa jos tapahtumapaikalla on runsaasti tilaa, ei ole lainkaan huono idea rakentaa ylimääräistä koroketta pyörätuolissa istuville. Toki tämä edellyttää ylimääräisiä lavarakenteita ja ajoluiskaa tuolle korokkeelle. Kas kun rappuset ovat aina este pyörätuolissa istuvalle. Olen jo pitkään ihmetellyt, miksi Tampereen Klubin salin takaosassa olevalle valmiille korokkeelle ei ole tehty luiskaa pyörätuolissa istuville. Ja kas kun meitä on kyseisen keikkapaikan asiakaskunnassa paljon. Onhan kyseessä kuitenkin tamperelaisten rock-klubien Audi ja yhtälailla se jalan maan kamaraa yallustava kiipeää sitä luiskaa pitkin. Eikä kyseinen rakennelma juurikaan verottaisi tiloissa vuokralla olevan yrittäjän lompakkoa. Parhaassa tapauksessa tilaa hallinnoiva kaupunki saattaisi osallistua panoksellaan tarvittaviin muutostöihin.

Toinen miellyttävä tamperelais festivaali oli hyvän ystäväni organisoima Tampere Punk Fest Lielahden Kuivaamolla. Kaveri kertoi tapahtumasta jo varhaisessa vaiheessa. Lipunmyynnissä oli eräs erityinen piirre. Pyörätuolissa istuvan lippu oli 0€ kun taas normaali kahdenpäivän lippu oli 40-50€. Huomautin toki järjestävä osapuolelle, että kannattaa olla varuillaan. Ajatuksena kaunis, mutta tuollaiset tempaukset saattavat asettaa omat pienet lisähaasteet tapahtumajärjestäjälle. Kaikki pyörätuolissa istuvat eivät liiku yksin vaan mukana saattaa kulkea myös avustaja. Kaveri lupasi ottaa huomioon esille tuomani saavutettavuuteen liittyvät haasteet ja mielestäni lopputuloksena oli olosuhteisiin nähden erittäin onnistunut tapahtuma. Kuivaamo tapahtumapaikkana vanhana tehdashallin asettaa pieniä saavutettavuuteen liittyviä ongelmia. Koska varsinainen sisäänkäynti tapahtuu toisesta kerroksesta pitkien metallirappusten päästä, ja koskapyörätuoleille varattu sisäänkäynti tapahtuu hallin toisesta päästä, on yksin pyörätuolilla matkustavan hyvä ottaa yhteys tapahtumajärjestäjään niin, että mahdolliset kulkemisen liittyvät järjestelyt voidaan ennalta sopia.

Eräs miellyttävä pienempi festivaali oli 2018 järjestetty rautalankamusiikkiin keskitty vä Viikinsaaren Maihin Nousu. Osittain miellyttäväksi homman teki se pieniele, että festivaalin johtajiin lukeutuva henkilö tuli miltei heti saareen rantauduttuani kädestä pitäen tervehtimään, toivottaman tervetulleeksi ja kertoi vielä kulkemiseen liittyvät erityisjärjestelyt. Lopuksi hän toivotti hyvää festaria ja lupasi hoitaa jos mieleeni tulisi vielä jotain erityistä. Tuo kohtaaminen jäi positiivisena mieleeni. Vaikka festivaalipaikan saavutettavuus laivamatkoineen ja pitsihuviloineen asetti pieniä haasteita, kuten kulku päätapahtumapaikka ravintolaan kävi esiintyjien takahuoneen kautta, oli jo pelkkä ajatus festivaaliorganisaation edustajan tapaamisesta miellyttävä. Itse festarilla en havainnut kuin pari muuta ”panssarivaunukuskia.”

Olen ammatiltani äänimies. Olen opiskellut alaa erilaisissa kouluissa lähes 9 vuotta. Tosin valmistumistani viivästytti erilaiset opiskeluaikanani tehdyt työt. En ole koskaan erityisemmin pitänyt koulunpenkillä istumisesta, vaan olen pitänyt käytäntöä parhaana oppina. Siksi vietetty aika koulussa oli tärkeää harjoitusta koulun mahdollistamien resurssien ja sen luomien verkostoitumisen kautta. Nykyaiksisen äänentoistokaluston toimintaperiaatteena on tuottaa koko katsomolle yhtäläinen auditiivinen kokemus. Käytännössä tämä tarkoittaa, että konserttikokemus on yhtäläinen kaikkialla katsomossa. Lisäksi useat keikkapaikat on suunniteltu niin, että kuuntelukokemus on yhtäläinen olipa sali tyhjä tai täysi. Tai niin ainakin 2010-luvun maailmassa voisi kuvitella. 

Teknisenhenkilökunnan koulutus on mennyt huimia harppauksia eteenpäin. Vielä parikymmentä vuotta sitten useat äänityötä ammatikseen suorittavat henkilöt olivat muusikoiden pystymetsästä mukaan raavittuja kavereita, joiden tärkeimpinä meriittinsä voitiin pitää hyvää viinapäätä ja rajatonta taloudellista luottoa. Noiden legendaaristen hahmojen koulutus perustui "kiertokoulun". Ei mitään pois heidän saavutuksistaan. Valtaosa niistä opituista nikseistä, joita hyvään ja tasokkaaseen äänityöhön liittyi. oli opittu perimätietona ja tuota tietämystä oli hiottu käytännön kokemuksen kautta. 1990-luvun laman myötä Suomeen alettiin rakentaa aivan uutta koulutus suuntaa. Koska viestintä oli hienoa ja koska kaikki halusivat olla tekemisissä median kautta, joka ikiseen kyläpahasen perustettiin jonkinlainen mediakoulu. Koska jo ennen tätä viestintä- ja media-alan osaajista oli huutava pula, ei näihin kouluihin ollut osaavia opettajia.

Nykyään tilanne on jo parempi. Valtaosa niistä kunnan isien rahapulassaan perustamista höpöhöpö-kouluista on sulkemut ovensa ja koulutukselle on asetettu järkevät raamit ja tavoitteet. Toki niin mediaassistenttejä kuin medianomeja valmistuu yhä enemmän kuin on alan töitä. Mutta toki tämä ylitarjonta on tehnyt sen, ettei bändien mukana kierrä läheskään niin paljon niitä ummikkoja. Lisäksi myös ne oppilaitoksissa opettavat hipit ovat pätevöityneet niin opettamansa aineen kuin kasvatustieteen saralla. 'Toki jo ennen 90-luvun lamaa Suomesa koulutettiin ammattilaisia esittävien taiteiden teknisille aloille, mutta kovasti harvoin "maisterisniestä" pikkubändin nuppien takana teutaroi. Eikä sen puoleen. Vaikka teknisen henkilökunnan osaaminen alkaa olla huippuluokkaa, tulee aina välillä törmättyä suorastaan aloittelijamaisiin mokiin ja hiihdän kotiin raivoissani.

Näin palopuheeni lopuksi haluan nostaa ylös näitä jo mainitsemiani keikkapaikkoja ja festareita tai sitten vaan mestoja, joissa on hyvä meno ja meininki.

• Lost In Music 2018
• Tampere Punk Fest 2017
• Viikinsaaren Maihinnousu
• Klubi / Pakkahuone
• Vastavirta-klubi